Meitsillä oli oikein SuperSunnuntai ja kävijälaskuri heilui kuin Stockmannin ovi hulluilla päivillä. Kiitos Maanvaivalle mainostuksesta. Kiljaisin puolisolle (saattoi sen kuulla myös paskanaapurit) että mää olen Maanvaivan sivulla. Sitten päästelin sellaisia sointuja, jotka on saattanut tulkita sellaisiksi, että me ollaan siipan kanssa kaksin kotosalla. (Ouh jee, OooOo-o, siis mun idoliii) Tervetuloa kaikille uusille
lukijoille, mää olen niin ylpee nyt.
Tästä en ole ylpeä mutta olen niin euforiassa, että ei se haittaa. Pistäydyttiin siipan kanssa päiväkävelyllä pihakirppiksellä taloon, jonne oli kerääntynyt useita myyjiä keräämään rahaa Ortodoksikirkolle. Mä nautiskelin rauhassa tavaroista ja yritin kovasti aprikoida että mitkä kaikki niistä kapistuksista ja vekottimista voisin kotiuttaa. Puolisolleni on tullut ihme taipumus mainita, että "Meillä on tollanen kellarissa" ja mä joudun käyttämään alkaa alahuuli- väpättää taktiikkaa. (Jos siellä kellarissa on jo yksi, niin miksei siellä voisi olla kaksi?) Ja sitten se s*atana siellä oli. Sudenkorento. Maassa pötkötti taulu mihin joku hyönteistieteilijä oli lävistänyt valikoiman itikkoja lasin alle ja mun fobiani kohde patsasteli muitten termiittien joukossa. Normaalisti mä kajautan, että "S*ATANA* tässä tilanteessa siis ihan missä tahansa, mutta eihän se nyt ole sopivaista esiintymistä kirkon myyjäisissä. Normaalisti tässä tilanteessa mä menen kyykkyyn valonnopeudella ja suojaan nuppini käsillä, mutta enhän minä nyt sellaista sitten tehnyt. Ei, meitsi yritti potkaista sitä teosta. Sehän olisi voinut näyttää siltä, että yritän vähän koipea oikoa, mutta samalla menin kyykkyyn ja kajautin kantavalla äänellä
"SSSSSSSSSSSSS" kun en kehdannut koko manausta päästää valloilleen. Ja sitten tietysti suojasin sen päänuppini.
Lähdettiin siitä sitten aika vikkelään kotiluolaan häpeämään. (Tai siis puolisostani tämä oli vaan osa mun viehkeetä persoonaa ja minä häpesin.) Jolkoteltiin siinä sitten kotia kohden kun siippa sai idean, että meidän olisi pitänyt ostaa se kammotus, että mä olisin saanut vähän siedätyshoitoa. Että "Kyllä sä siihen varmaan tottuisit." Minun mielestäni mieheni selvästi vähän käännähti ja minä vetäisin sellaisen vasemman koukun että rystyset jomotti vielä seuraavana päivänä. (Puolustan tätä väkivallantekoa sillä, että monen vuoden
kokemuksella puolison olisi pitänyt tietää, että miten tässä leikissä käy.)
Oltiin oltu tovi tuvassa kun puoliso uteli, että miksi meitsillä on kumihanskat kädessä. Mä vastasin sen kumikäden piakkoin etsiytyvän
sinne mihin aurinko ei paista. Että sä totut siihen kyllä ja se on vähän siedätyshoitoa....
Meillä sitten kokoajan pyydeltiin, että esitä taas se pantomiini. Se mikään pantomiini ollut, mää sen verran sitä suhinaa siinä ohessa kuitenkin päästelin. Ilmoitin sitten, että jos se noin hupaisaa oli niin seuraava näytös on kavereille. Eivät ole pyydelleet enää...
Entisinä hyvinä aikoina se asuinrakennus oli mun haaveideni kohde kello kahdeksan kävelykierroksella. Mansardikatto, hennon vaaleanpunainen, satukirjojen puutarha ja mitkä puukoristeet: oi,oi,oi. Nyt se on ikuisesti talo missä mää kävin vähän suhauttelemassa ja voimistelemassa.... Talo, minne saattoi jäädä joku kapistusvekotin joka oli mulle juuri se oikea. Tiedä sitten kumpi tässä oli
pahempaa; oletettu tavaran puutos vai se aerobic-performanssi....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti