Naimanaamat

Ensin toivottelen ihan hirveen hyvää ystävänpäivää sinne teille kaikille ihanille!!! Sitten toivottelen Tervetuloa! 

Monta, monta vuotta sitten tulin siihen päätelmään, ettei meillä ole siipan kanssa yhtään syytä olla avioitumatta. Käskin puolison kosaista ja puoliso on ilmeisesti kosinut. Törkee vaimo olen, koska ei ole mitään muistikuvia asiasta. Olisi tarvinnut ottaa kuva, kuten 

siitä kihlauksesta edellisessä postauksessa. Ilman kuvamateriaalia en olisi muistanut, että mies on oikein polvistunut. 

Tasan 10 vuotta sitten me marssittiin maistraattiin. Sieltä sai todistajat kylkijäisenä ja lapsukainenkin oltiin tuupattu anoppilaan yön yli kylään. Oli semmoiset pienimuotoiset häät. Ulos tultiin avioparina ja sitten mentiin oikein ravintolaan missä oli käteen annettava ruokalista. Sitä kosintaa en muista, mutta sen muistan, että se ateria mikä me murkinoitiin oli ykkösbonuskortilla tarjouksessa. Ostettiin Makuunista irtokarkkeja ja tultiin kotiin lämmittämään saunaa. En tiedä johtuiko se siitä mässyjen sokerimäärästä, mutta 

mulle iski aivan järjetön hiivatulehdus. Sunnattiin kaasu pohjassa päivystävään apteekkiin hakemaan helpotusta. 

Muutenhan tämä kaikki olisi ollut ihanaa (Kun sinne apoteekkiinkin ehdittiin.), mutta seuraavana päivänä noudettiin jälkikasvu kotiin ja se oli shoppaillut meille anopin kanssa häälahjan. Joo, en yhtään ihmettele, mistä ne kaikki rumat anoppivitsit kumpuaa. Aina kun silmät tavoittaa meitin kellarissa sen hepokatin, jolla on oljesta tehdyt hiukset, harava kädessä ja sydän toisessa kädessä, niin mullekkin alkaa pulppuamaan kaikennäköisiä anoppikaskuja mielen. Terkkuja vaan anopille! Enkä mää sitä voi poiskaan heittää, kun V-V on sen 

meille suurella huolella valikoinut jonkun rättimarketin hyllyltä.

Jomman kumman iltapäivälehden verkkosivuilla oli artikkeli, jossa oli kuuluisia pareja liitetty yhteen kasvoistaan. Tottakai määkin sitten uteliaana päätin liittää meitin nassut yhteen, vaikkei kuuluisia ollakkaan. Meillä taitaa olla semmoiset mitä vanhat ihmiset kutsuu naimanaamoiksi. Se on sitä kun pariskunta muistuttaa toisiaan. Jos jälkikasvu olisi ollut yhteistyökykyisellä tuulella olisi tämän todennäköisesti saanut fotoshopattua kuvaksi, jossa mieheni on sheivannut vaan toisen puolen viiksistään. Siipan mieliksi muutan ilmaisumuotoa ja sanon, että siinä kuvassa näyttäisi, että mieheni on ajanut viikset vaan toiselta puolelta. Sheivaaminen on 
                                                sitä, kun mää ajelen (kesäisin) joskus paimentolaismaton irti sääristäni.

Täytyy tässä vissiin hääpäivän kunniaksi vähän hempeilläkin; Lainaan Petri Laaksosen sanoja "Yhä uudelleen kanssasi lähtisin" Vieläkin melkein 14 yhteisen vuoden jälkeen vatsassa on perhosia, kun puoliso palaa töistä kotiin. Semmoisia romanttisia perhosia, eikä mitään semmoisia pierujutskia. Puoliso herättää vieläkin ylpeyden ja onnen läikähdyksiä. Mies antaa mun olla minä ja lopettaa jokaisen puhelun "Pus-Pus", paitsi jos mää soitan kesken tärkeen kokouksen. Tavallisessa se pus-pus irtoaa. Olen kyllä ainakin kertaalleen ollut niin kiukkuinen, että jätin vastaamatta. Täytyy toistamiseen todeta, että törkee vaimo olen. Tänään ostan jonkun vaaleenpunasen munkkisydänsydeemin ja kaffittelen. Niin mää tietysti teen melkein joka päivä, mutta tänään annan siiipallekkin.

 Yleensä mää syön herkut salaa päivällä yksinäni...

Ajattelin osallistua naamakirjassa siihen "Vaihda viisi vuotta vanha profiilikuva."  Mää esittelin muutaman vuoden takaista otosta itsestäni tietsikan ruudulta innoissani pikku piltilleni, joka oli muutaman metrin päässä. Se kysyi: "Ootko se sinä vai isä?"  En sitten

vaihtanut sitä kuvaa fasebuukkiin. Väärinkäsitysten välttämiseksi mainitsen, että olen kuvassa se, jolla on vähemmän viiksiä...