Kaksikymmentä senttiä turmellusta

Ensin toivottelen Tervetuloa! uudelle lukijalle

Sitten siirryn esittelemään syntilistaani:

Varkaus nro 1

Kävin ideavarkaissa ja näpräsin oman version sydämmistä. Oli helppotekoisia; tarkoittaa siis sitä, että onnistuu lasten kanssa, jos lapsi on saavuttanut ikähaarukan "voi antaa sakset". Jos se onnistuu meikäläiseltä; wannabe-askartelijalta, niin onnistuu muksuiltakin. Olen tunnustanut Annelle aikomukseni anastaa tämä houkutteleva tuunausidis. (Annella on           kyllä paljon sulokkaampi malli blogissaan, mutta kun mää olen vaan semmoinen wannabe.) Näitä on muuten valmiina jo viisi!!!

Varkaus nro 2

Mää olen entinen erittäin aktiivinen seurakuntanuori.  Jaa, ette voi mielikuvissanne hahmottaa Kikiä isosena. Uskokaa vaan; mää sain rippikoulussa toisen vihon, kun keräsin kunnianhimoisesti kirkonpenkin kuluttamisesta saatavia leimamerkintöjä ensimmäisen läpyskän täyteen. (Joo, ja mää hämmästelen, miksi muut kiusasi?) Olin myös innokas diakonikerholainen ja seurakunnan näytelmäkerhossa ainakin NukkuMatti ja ja joku, joka odotteli Sakkeusta alas puusta. Usko ei tarttunut mukaan, mutta mieltymys venytellä äänijänteitä kristillistä ilosanomaa levittävien veisuiden parissa tarttui. Meillä on kellarissa lauluvihko, jonka mää olen napannut mukaan riparilta. Muutosta muuttoon se on seurannut matkassa ja aina lehdykän osuessa kämmenen ulottuville mää kantavalla äänelläni joikaan lehtisen kaikki laulut läpi. Sitten yhtäkkiä reilun kahden vuosikymmenen jälkeen se iski; kauheeta, määhän olen varastanut sen. Siis kuka nyt varastaa rippileirillä; Kiki varasti. Rike painoi mieltä ja päätin tunnustaa äidille tekoni. Äiti ei ollut moksiskaan ja mää sanoin, että mimmoinen kasvattaja sää oikein olet, että nyt pitäisi suorittaa armoton luento "Älä varasta". Mutsi arveli, että nelikymppiselle on turha enää opettaa oikeaa ja väärää. Opasti vaan, että voinhan mää ottaa siitä valokopion ja lähettää takaisin laululehtisen nro: 143 vuodelta -80 ja jotain. Tätä varkautta ei taida voida laittaa ideavarkaudeksi, mutta eikös niissä rikoksissa ole vanhenemisaika? Täytyykö tässä nyt                                            kummiskin lähteä ostamaan tulostimeen mustetta ja pistää postia menemään?

Varkaus nro 3

Hirvee paska äiti täällä taas Hei! Meitin osuudessa pihaa on vaan koivua, pajua ja muuta ei jouluisaa kasvustoa. Mää päätin tiedustella lapsukaiselta, josko se noutaisi äidilleen pikkuisen havupuunäytteen naapurin tontinpuoliskolta. Mää olen tältä osin onnistunut kasvatustyössäni, koska V-V tiedusteli, että enkö mää ole tajunnut, ettei se ole meitin puolella pihamaata. Tämän oman näpistelyn lisäksi siis yllytin pikku pilttiäkin pois kaidalta polulta. Koska jäkikasvuni ei astunut rikoksen kulkutielle, niin jouduin itse umpihankeen tarpomaan ja kyllä; varastin keskellä (ei kirkasta, mutta harmaata) päivää, 20 senttiä kuusta. Ja ihan vaan kuvausteknisistä syistä. Ei se vaan näyttänyt mun sydän muuten hyvältä. Älkää lukijat rakkaat kadotko mihinkään; mää lupaan, etten enää näpistele, vaikka kuvat olisi ihan hirveitä. Sitäpaitsi se oli karmee reissu; mää olin kauhuissani, että jos pyllähdän persuuksilleni sinne nietoksiin, niin sinne olisin jäänyt kuin sittisontiainen selälleni talvivaatevarustuksessani. Olisin ollut aito Isosittiäinen. Ja alati kipuileva pakarakaan ei tästä        jumppa hetkisestä tykännyt. Sain siis tuomion tästä turmeluksesta, mutta varmuudeksi tunnustin syntini sekä siipalle, että äidille.

Olen mää veisannut ilman sitä varastettua vihkostakin; Meillä on siskojen kanssa reilun vuosikymmenen ikäero. Tästä johtuen sain ennen nauttia pitkistä vierailuista  koulujen kesälomien aikaan. Oi niitä aikoja. Ei ne systerit enää halua viikkoja viettää meitsin kanssa. (Mää lupaan olla laulamatta, jos tulette. Jos ei sitten vahingossa pääse mitään laulunkarkailua.) Sisko oli suurinpiirtein jotain 10 ikävuoden korvilla ja mää täysin palkein päästelin maailmalle a capella esitystä laulusta "Evankeliumi, murtaa vaikka kallion."  Rakas                            siskoni sitä sooloa kuullosteli ja totesi: Jos se evankeliumi ei murra sitä kalliota, niin sun ääni murtaa ainakin...

Niin pienestä kii

Ensin toivottelen Tervetuloa! uudelle lukijalle 

Mää sain joulukyselyn ihanaiselta. Jos ette ole siellä poikkeilleet niin heti mars, kaikki vierailulle.  blogi on kuin Pinterest suomeksi ja bonuksena vielä saa lukea aivan mahtavia postaustekstejä. Meikäläinen on napsinut sieltä aivan mahdottomasti ideavarkauksia mukaan. Tämän kyselyn mää lähetän matkaan

Lempijoulukukka

Hyasintti, valkoinen. Mää olen sintti parkoja monta vuotta karsastanut vedoten silmien vuotamiseen, allergiseen nuhaan ja päänsärkyyn ja sanonut, ettei meille semmosia haisuleita tupaan päästetä. Se vaan on niin kaunis, se valkoinen sintti. Anopilta vastaanotan aina valkoisen joulutähden ja sitten mää niiaan ja anoppi nauraa joka vuosi.  Ja itseasiassa nauraa joka kerta, kun nätisti niiata niksautan vastaanottessani tuliaisen, jollaisella anoppi muistaa jokaisella visiitillä. En tiedä olenko vaan niin ihku miniä vai johtuuko anopin karjalaisista sukujuurista, mutta aina saan ja aina niian. Ja aina mulle nauretaan. Tähän meidän leikkiin anopin kanssa kuuluu myös se, että mää hämmästyneenä tiedustelen "Mistä ihmeestä sää arvasit, että mää haluan valkoisen kukkasen?" Se nauraa sitäkin, joka kerta. Olen muuten yrittänyt estää niksauttamista, mutta se on vaan refleksi. (Ja todennäköisesti ainoa kaunis käytöstapani.) Mää muuten niiaan aina saadessani; esimerkiksi kaupassa, jos joku Saarioisen konsulentti tyrkkää mulle jonkun kinkunsiivu näytteen. No, on se naurettavaa, myönnetään. Yleisesti välttelen tälläisiä tilanteita, mutta en mää kehtaa kieltäytyäkään, jos mut jaakataan ansaan. Jos siis havaitset marketissa keski-ikäisen yrmytädin epäkohteliaasti tuijottelemassa popojen kärkiään vältellen katsekontaktia               konsulenttiin, niin nykäise hihasta (älä lujaa, selkä ei kestä) se olen ehkä minä ja jos en ole niin sitten sullekin saatetaan nauraa. 

Joululaulu, joka virittää tunnelman.

Petri Laaksosen laulamana Tulkoon Joulu tai Vesa-Matti Loirin laulama Näin sydämmeeni joulun teen. Nämä(kin) joululaulut virittää tunnelman lisäksi itkutaajuuteni kohdalleen.  Jaakko Löytyn mestariteos Ilouutinen on aivan mahtava, mutta ei poruta. Näistä mää hoilotan varsinkin Ilouutista niin, että kattohirret tärisee ja samalla isken jalalla tahtia. Jos meillä olisi niitä seinänaapureita niin ne kyllä saattaisivat kyynelehtiä meitsin Ilouutinen soolosta; melusaasteen tai myötähäpeän takia. Niille se ilouutinen olisi se, että mää pistäisin            lopettaen konserton. On se hyvä, ettei tähän postaukseen sisälly ääniraita; meillä raikaa juutuubin ja Kikin yhteinen esitys.

Joulun tuoksu

Glögi, pesuaine, kuusi, piparit, mausteet, hyasintit ja kinkku. Niitä täytyy löytyä. Se piparin tuoksu voi tulla kynttilästäkin tai sellaisesta aromipullosta, mistä laitetaan tippa veteen ja kynttilä alle. Tai tuleekin, aloin pohtimaan, etten mää aattona ole tainnut ikinä olla piparin paistamispuuhissa. Menen niistä sinteistä sekä kuusesta tukkoiseksi ja en välttämättä haista mitään. Mutta nättejä ne on ja estetiikka                                                                      aina ensin, nenusta viis, nessuja saa kaupasta.

Tätä jouluvalmistelua en koskaan jätä tekemättä

Mää olen tänäkin vuonna aloittanut paaston; siis lehdettömän paaston. Herkkuja ja namelleja menee normitahtia. Tässä on tullut jo viikon verran vietettyä lukuhetket Harlekiinien parissa ja kun meitsi jouluaaton aamuna aukaisee ihan minkä tahansa painotuotteen, jossa ei tapahdu seuraavaa; Komea sankari ja kaunokainen neito eivät ensin siedä toisiaan ja sitten nautiskellaan Kismetistä vahingossa ja sitten tarkoituksella ja sitten vihille ja hups heijakkaa lapsikin on jo tuloillaan siltä ensimmäiseltä karkkipäivältä, niin olen ihan älyttömän onnellinen. Kyllä niitä rakkausromaanejakin voi joskus yhden lukaista, mutta kolmen jälkeen tekisi mieli ottaa                                                                        vessakaveriksi mielummin vaikka edellisvuotinen puhelinluettelo.

Paha konvehtirasia; se pitää ehdottomasti kuulua jouluun. Sitten voi rauhassa makustella konvehtirasiaa numero viisi , koska se kökkösuklaa on vielä jäljellä. Oonko mä kauhea, jos mää sanon, että meillä on tälle tuotteelle takuuvarma toimittaja. Sen kökkösuklaan mää murkinoin helmi maalis huhtikuussa, kun olen tehnyt selvää joulun jälkeisestä -50% lappujen aiheuttamasta mielen häiriötilasta, jonka oireena ja ilmenemismuotona on marmelaadi ja suklaakasautuma.  Mun nupissa vaan surisee miinus viiskyt, miinus viiskyt ja                                                     peittää allensa vaimean ei tarvita, ei tarvita mantran, jota järki yrittää viestittää.

Siippa on aina vienyt mut karkkikauppaan joulun alla ostamaan törkykalliita konvehteja. Nyt se kauppa on lopetettu. (Olisi vissiin pitänyt visiteerata useammin kuin kerran vuoteen, mutta kun siellä oli niin tyyristä.) Sitten puoliso on kätkenyt ostokset ja mää olen ne etsinyt ja syönyt. Tämä laiskan ihmisen geokätköily (eikös siinäkin etsitä rasioita, mutta ulkotiloissa) suoritetaan siis ennen joulua ja aatoksi on haettu toinen satsi. Tämä oudohko joulutapa johtuu siitä, etten mää halua kuuseen karkkeja roikkumaan ja tämä leikki korvaa sen, etten mää salaa napsi kuusesta Fazerin sekalaisia ja sitten laita paperia takaisin kiinni.  Tänä vuotena piti sitten vaan tyytyä tylsästi shoppaamaan tavallisia nameja ja mies talletti aarteen piiloon. Erehtymätön sokerin paikallistamisen vaistoni johdatti meitsin apajalle ja suupielet suklaassa nautiskelin kupillisesta teetä ja "parista" namellista. Siippa hemmotteli tulemalla toimestaan kotiin tuntia etuajassa; korvat tavoitti oven rapinan ja toisella kädellä kätkin "pari" paperia ja toisella kädellä nostin paidanhelmaa ja hoitelin naaman puhtaaksi. Sitten se mies alkoi melkeinpä heti mainitsemaan (naurun säestyksellä) ja meitsin versiossa syyttelemään,  että jaahas sitä ollaan oltu                                          ratsaamassa karkkijemmaa. Pienestä oli kiinni, ettei rikos jäänyt paljastumatta...

Ps. Koska äitini toistuvasti moittii minua epänuukaksi, niin jompikumpi siskoistani voisi ohimennen mainita, että tämänvuotisissa sinteissäni on koristuksena viimevuotinen sammal. Olen siis ollut säästäväinen ja tallettanut palasen viime joulua.

Ja siippa (naurun säestyksellä) muistutti, että sokeritutkassani on ollut häiriöitä linjayhteydessä, koska viimeinen? edellisjouluinen suklaaloota löytyi kaapin kätköistä elokuussa....

Edestä ja takaa

  Heräsin aamuyön tunteina räkälammikosta ja postaus tehty Finrexin vaikutuksen alaisena. Kaikki normia suuremmat kirjoitusvirheet tai huono postaus johtuu sitten siitä, että lima on puskenut päähän. Ajatus ei kulje, silmät on muurautunut melkein umpeen ja kohta haen kaffekupin nenän alle, niin ei tartte niistää.

 Ensin toivottelen Tervetuloa! uusille lukijoille 

Koska meillä oli kerrankin oli kohtuusiistiä niin päätin astua kehiin ja osallistua  "Esittele eteisesi"-haasteeseen. (Eihän siitä ole kuin muutama viikko, kun sanoin pistäväni postausta tulemaan...)  Äärimmäisen uteliaan luonteeni takia mää sinkautan tämän haasteen kaikille halukkaille; mää haluan kurkkia teidän kaikkien eteisiin. Meillä on kaksi postimerkin kokoista porstuaa ja toinen niistä postareista pitää vielä jakaa naapurin kanssa. Yritin kuvailla edestä ja takaa, että nämä miniverannat nyt vaikuttaisivat hirveen laajalta ja avaralta. Ruokapöydän perinteinen sijoituspaikka me ollaan pyhitetty tietsikalle ja eteisessä ollaan tehty samankaltainen tempaus; siellä missä normisti säilöttäisiin ulkotamineita on meitillä perustettu pyykkihuolto. Sinne saa kätsysti pyykit kuivattelemaan ja eteen voi vetää (pöytäliinasta siipan ompeleman) pellavaverhon, ettei V-V:n vieraat altistu millekkään laskuvarjon kokoisille alkkareille. Ja kotiväelle vaan tiedoksi; käytin silityslautaa 3.12. Mää kun sain niitä ihka omia vieraita, niin oikein pröystäilin ja silitin vanhan lakanan pöytäliinan, jonka löysin kirpparilta. Että ihan turha sinne himoita mitään ihme porakoneen säilytyspömpeleitä. Olen sitä käyttänyt ja tarpeen vaatiessa                                                                          kaivan blogiarkistosta postaustodisteen esiin. 

Tuo ylin räpsy on jo seniori ja kolmatta kertaa näytillä, mutta koska se on meitin nätein paikka, niin mää nyt sitä taas vilauttelen. Kiki´s homen ehdottomasti suosituin hakusana on vanha lauta. Taisi olla sen härpäkkeen ekan esittelykierroksen otsikko. Kouluvuosina mää olin muodoiltani aivan lauta; opettajia lukuunottamatta myös kaikki käyttivät meitsistä nimitystä Lauta. Muuta mää en sieltä kasarivuosilta kaipaa, mutta kakkosnelosen muodot mää ottaisin takaisin mieluusti. Niin ja sähkönsinisen värin muotiin. Niitä vanha lauta, vanha lauta seinälle, vanhasta laudasta, hakusanoja kun alkoi kertyä googlen kautta blogiin tiensä löytyneiden joukkoon niin koulukiusatun sieluni sai hirveen kolhun. Onnekseni ainaniinjärkeväpuolisoni sai vakuutettua lähestulkoon täysin, ettei kukaan googleta vuonna 80 ja jotain kiusaamaansa reppaanaa. Siltä varalta, että joku teistä koulukiusaajapaskoista sattuu nyt koluamaan esiin Lautaa niin voin valaista tilannetta; nykyisin omistan kaksi (kokoluokaltaan tuplaÖ) muodokasta ohjusta, jotka edelliseen postaukseen viitaten                                                            imuroivat kaikki lautasta pienemmät rääppeet ja roippeet.  

Mää yritin pitkään paikallistaa valkoista kenkähyllyä siinä onnistumatta. Siippa hioi kirpparilöydöksen ja suti sen valkoiseksi. Parin vuoden kokemuksen perusteella voin esittää todennäköisin syin epäilykseksi, ettei valmiina saa valkoista, koska siinä näkyy jokainen pikku soran murunen mikä kengän pohjassa kotiin kantautuu.  Meillä tämä ongelma on ratkaistu siten, että pidetään hylly kengitettynä.

Useasti on tainnut tulla länkytettyä, että meillä on kuuloyhteys naapuriin, jos sieltä kantautuu kovempaa älämölöä. Toimiihan tämä toiseenkin suuntaan; tunnustettakoon, että itsestäni taidetaan puhua henkilönä, joka välillä luikauttelee serenaadit. Kuva on otettu asunto 1 ovelta ja kun meillä ei ole mitään panssariovea, niin väistämättä seuraus on se, että välillä kuulee jotain (siis aivan vahingossa) sinne postimerkin kokoisen eteisen länsilaidalle. Meillä on ollut sellaiset naapurit, jotka keittiössään nautti lihan riemuista, sellaisessa ei-kirjaimellisessa merkityksessä. Voi olla, että meitsillä on vaan turhan vilkas mielikuvitus; saattoihan ne siellä syödä vaikka Kismettiä,                                            kun sehän on niin maistuvaa, ettei sanotuksi saa. Jos ne sitten sitä siellä keskenään voihki....

Koska me ollaan edelleen vailla seinänaapureita niin poistan tästä ilkeästä pervonaapuri (No kyllä se on semmoista keskellä päivää köökin pöydällä?) kommentista muodostunutta pahaa karmaani ja huonoa feng shuitani mainitsemalla, että pidän edelleen aidan takaa löytyvistä viereisen talon naapureista ja hiljaisesta yläkerran naapurista. Ja jos mää saan siihen ykkösen asuntoon kenet tahansa, jonka kanssa mää voisin kolme kaksi no edes kerran suvessa kaffitella pihamaalla ja jutustella niitä näitä, niin lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, etten ikinä, koskaan, postaa yhtäkään vinkumispostausta aiheella "Meidän naapurit", muuten joulupukki (koska mää pelkään                                                               sitä enemmän kuin mörökölliä) minut vieköön.

Tämä postaus oli sitten mallia "stailattu", koska fotot nappasin jo eilen lapsen ollessa suorittamassa oppivelvollisuuttaan.  Eteisestä siis puuttui kanootit (koko 46 ), nurkkaan sinkautettu koulureppu (olisikohan jälkikasvun pitänyt valita pesäpallon tilalle curling?), melkein                 koriin heitetty pipo, lähestulkoon henkarissa oleva takki ja rukkaset missä tahansa muualla, mutta ei naulassa....

Ihania vieraita

Ensin toivottelen Tervetuloa! uusille lukijoille 

Mää sain uusien lukijoiden lisäksi ihka oikean ihan oman vieraan kylään. Tai kolme, koska vieraani Maija toi mukanaan myös lapset. (Sellaiset rauhalliset ja kaunistapaiset, oi oi. Ei se kiltit lapset olekkaan mikään urbaanilegenda, jota kerrotaan, että saataisiin ihmiset lisääntymään ja täyttämään maa.) V-V kyseli, että onko kameran muistikortti tumpattu täyteen sadoilla vauvan kuvilla ja mää jouduin häpeämään ja tunnustamaan, että kummonen blogisti tässä nyt oikein ollaan, kun en tajunnut yhtään fotoa ottaa. Laitoin sitten räpsyn tuliaisena saamastani lompakosta, jota en maltakkaan käyttää, vaan sijoitin kylppäriin koristeeksi. Se on aivan liian kaunis tungettavaksi täyteen kuitteja ja kortteja. Ja kolikoista tulee semmosta mustaa jutskaa. Bonuksena se mätsää täydellisesti siihen kaakeleiden välissä olevaan johonkin sauma-aineeseen. Ja mikä hämmästyttävintä, se on itse tehty. Voi voi, missä mahdoin olla, kun                        käsityötaitoa jaettiin? Mää kun olen saanut sitä kauhan sijasta pikkulusikalla. Siis ajatelkaa, itse tehty, wau!

Lasten suusta kuulee totuuden ja ihanan lapsivieraani  mielestä mää olen tosi kiva täti, jolla oli hyvää ruokaa. En malta olla mainitsematta, että  tiesi olevansa oikeassa paikassa, kun ulko-oven vierusta oli täytetty valkoisella rekvisiitalla. Ei, pakko tässä on myös mainita, että mää olen mukava ja sympaattinenmielestä. Voin siis yrittää jättää epäilyt siitä, että joku outo ominaisuuteni estää sosiaalisen elämäni. Mutta poiketkaa lukaisemassa loput  ettei mene ihan omakehuksi. Siippa pelkäsi paljastuvan, että käyttämäni termi "äärimmäisen komea puoliso" osoittautuu uutisankaksi ja mää pelkäsin jälkikasvuni käytöstä, mutta sehän täräytti heti ulko-ovelta "Päivää". Enkä ollut edes valmentanut lapsukaista tai uhkaillut sanktioilla, jos opinahjosta kotipesälle saapuu karmit kaulassa veetä suustaan syöksyvä nälkäinen ja pahantuulinen teini. Täytyisiköhän tässä lakata valittamasta ja tutkiskella omia tapojaan; Maija oli treffeille ostanut uuden mekon ja mää vastaanotin ihanat vieraani fleecepöksyissäni. (Joissa en muuten ole kokoaikaa, vaikka perheeni niin väittää. Niitä on kolmet; yhdet kaapissa ja yhdet jalassa. Yhdet pyykkikopassa, jonka pohjan taisin tavoittaa viimeksi edellisenä suvena, kun V-V oli riparilla.) Mutta olin pessyt hiukseni ja laittanut normioloista poiketen puhtaan paidan. Välillä funteeraan voiko rääppeistä vielä syyttää pikku pilttiä, kun se on jo 15v. Jonain päivänä sitä täytyy vaan myöntää, että omistaa sen verran isot puskurit, että ne magneetin lailla imee kaiken itseensä. Välillä tuntuu, että muidenkin lautaselta.              (Sanojana äiti, joka valittaa, kun teini rappaa ikkunan porkkanaraasteella. Ettei vaan olisi perinnöllinen sottataipumus?)

                 Maijalta en huomannut kysäistä, mutta ihana lapsivieraani lupasi tulla uudelle visiitille. Aivan mahtavaa!

 Päivän päätteessä lapsukaiseni ilmeisesti arveli äidin olevan sen verran hyväntuulinen, että ilmoitti kysymykseen "Halataanko?" että synttärit on nyt juhlittu ja halailu loppu. Fiksu jälkikasvu; tiesi nyt olevan sopiva hetki palauttaa mutsi maanpinnalle, kun alla oli onnistunut päivä. Mutta onnistuin käyttämään synttäri tekosyytä useamman kerran. V-V:kin taisi siis kovasti pitää vierailusta, koska saa                    jättää halailun väliin ja olla oma itsensä ja ilmoittaa "Älä v*ttu lääpi", jos äiti yrittää ottaa iltasella lähikontaktia...

Miljoona, miljoona ruusua

Ensin mun on pakko paljastaa suuri uutinen, että mää saan yhden teistä ihanaisista lukijoista tiistaina kylään. Vähän tässä jänskättää, että onko sosiaaliset taidot ruosteessa, koska on tässä muutama vuosi vierähtänyt siitä, kun meillä viimeksi visiteerasi joku, jolle mää           en ole sukua, jolle mä en ole puolisoni seuran mukana tuleva kylkiäinen tai joka ei käytä meitsistä nimitystä V-V:n helmi mutsi.

Monessa blogissa on viuhahdellut sytykeruusuja ja määkin päätin vilautella omiani. Parhaat ohjeet siltä varalta, ettet ole jo ruusujen käärimisen pro löytyy . Meillä kun on sähkömallin sauna niin ei näissä mitään järkeä ole, mutta näyttää hyvältä. Puolison mielestä me oltaisiin kyllä voitu tilata Hobby Hallin kuvastosta joku kylpytynnyri. Osamaksulaskuhaitaria vältellekseni tyydyin tuuppaamaan ruusut purkkiin. Varmuudeksi mainitsen, että kuvassa olevan palavan tuikun olen tuuppassut keraamiseen                                                                              kuppiin, se ei ole semmoinen sytykejutska.

Kakskolmosen taiteilin purnukan reunaan maalitussilla. Se olisi tietysti ollut hauska laittaa 24, kun on joulunaika, mutta netistä tulostetussa numerolistassa oli kakkonen ja kolmonen vierekkäin. Siipalle mää kyllä väitin ääni väristen syyksi kesällä sattunutta nelos-               skandaalia... Koska se on mun omasta mielestäni paras postaukseni niin mainostan, että sinne pääsee halutessa tästä.

Mää olen luulosairas ihminen; oudon olon sattuessa ryykään googleen tekemään oman diagnoosin. Joskus tässä taudinmäärityksessä voi käydä erehdys, kuten silloin kun sairauden oireet oli jotain, johon liittyi pulttipistooli ja naudan ensiapu. On tässä tarinassa järkikin, mutta Kikimäiseen tapaan mää lähestyin sitä sivupolulta; maneereihini kuuluu luulosairauden lisäksi suurkuluttaa post-it lappuja, joilla siippa hoitelee romantiikka puolta. (Kun mää en niistä sen kukkalahjoista tykkää niin voi tuoda jonkun tuliaisen välillä vaimolleen.) Koska mää saan toistuvasti mahti-ideoita jonkun toisen blogissa ja ne tuppaa vaipumaan unholaan, niin mää keräilen muiden neronleimauksia sisältäviä lippulappusia ympäriinsä. Koska välillä meitin hiirimatton alle kasaantuu myhkyrä (post-it paakku) niin olen innostunut myös kuorruttamaan näytön reunaa. Mää olin kerran tässä hiljakkoin aivan varma itsediagnoosin jälkeen omistavani vyöruusun. Totuushan oli, että olin vaan pessyt tissihenkselit vahingossa hajustetulla pesuaineella ja sain siitä ihottuman. Koska tapahtuma oli siipan tuoreissa mielikuvissa niin pelästytin siipan monitorin reunaan jättämälläni "munaruusu" lippusella. Se raukka tuli meitsin luokse ja piti                                    sukukalleuksiensa edessä käsiään ja sanoi tomeralla äänellä  "Ja mun munassa ei sitten mitään munaruusua ole!"

Olen mää tehnyt muitakin ohi ammuttuja diagnooseja; Meitsin selkää kun runtelee se välilevynpullistuma niin virtsankarkailun muuttuessa "tuli koko satsi housuun" - tilanteeseen on lääkäriin lähtö edessä. Me siipan kanssa kaikessa rauhassa autoiltiin ja sitten                        se iski. Tosi lämmin tunne. Mää siinä kauhun keskellä sain soperrettua miehelle, että "Nyt mää kusin housuuni." Ainaniinjärkeväpuolisoni kieltäytyi soittamasta äidilleni, teveyskeskukseen, siskolleni, hätäkeskukseen tai yhtikäs kenellekkään. Se                                               vaan tyynen rauhallisesti lausahti; Ota kuule kulta vaan se penkinlämmitin pois päältä...