Mää sain Nurmijärvellä ja Hämeenlinnassa.

Ensin ihan hirveesti Tervetuloa uudelle lukijalle 

Mää poikkeilin kirpparilla ja bongasin tapettilaatikon. Sen loodan painokuormitus oli reilusti yli mun "en nosta yli kiloa" rajan, enkä keksinyt niille rullillekaan mitään käyttötarkoitusta. (Joskus sitä sortuu olemaan fiksu ja järkevä ja jättää kotiin roudaamatta tavaroita, joita ei tarvi.) Pähkäilin siinä, että pyydänkö myyjää hilaamaan sen saaliin autoon vai jätänkö seuraavalle. Päädyin hetkellisessä                                              mielenhäiriössä järjenvastaisesti jättämään "en mä tätä kyllä tarvi" - ostoksen lunastamatta.


Kului jokusia tunteja ja siippa oli päikkäreillä. Mää lukaisin sillä aikaa Kodin Kuvalehteä ja silmät osui kuvaan sisustussuunnittelijasta, joka istui tapettikirjojen keskellä. Ja sitten se ajatus iski; ihan hirveellä voimalla. Älkää nyt naurako, mää en kuvitellut ryhtyväni suunnittelijaksi. Yks kaks olin aivan varma puolisolla olevan pakottava  tarve tehdä tapettitilkkutäkki eteisen seinälle. Aloin tökkiä miestä ylös. (No se oli nukkunut jo vartin.) Hoin aamuviideltä töihin nousseelle siipalle, että "Nyt lähti pikajuna Hermanniin". Mää järsein matkalla kynsinauhani ja olin aivan varma, että aarre on menetetty. Ajon aikana mää myös hoin "Voi v*ttu, jos se on jo mennyt." (Se on tarttuvaa se V-V:n puhekieli, kyllä murrekkin tarttuu.) Päästiin määränpäähän ja kun siippa avasi meikäläiselle oven ampaisi Kikiohjus matkaan. Se Hermannin kirppiksen ovi on typerän painava ja mies avaa sen siksi. Tässä ei ole kysymys siis mistään ällöromantiikkajutuista. Ajoittain mää päivystän siinä oven suulla ja odotan pääseväni livahtamaan sisään ohikulkijan peesissä. Siellä ne odotti ja mää sain ne! Ainaniinjärkevä siippa oli jättänyt pari metriä rakoa meikäläiseen. Jos mää nyt joskus päästelen sellaisia "Aah, Ooh" ääniä suuren aarten osuessa kohdalle niin se on vaan refleksi. Puolison pyynnöstä mainitsen, ettei hän oikeasti häpeä. Se on                                                                                        vaan sitä meidän huumoria.

Kotona mää huomasin, että rullista paljastui useita kerroksia. Joku pedantti ihminen oli vieläpä kerinyt ne sävyittäin. Siis mitä järjestelmällisyyttä. Mää olen jo askarrellut; tein sabloonan tapetille ja nakersin irti.  Tulostin lintuja täältä. Olisi siellä ollut bambeja ja isoja lintujakin. Nykerrykseni liimasin toisesta tapetista tehtyyn vyötteeseen ja väliin ahtasin vielä nauhaa. Taitoihini nähden olen äärimmäisen tyytyväinen pakettiini.

Sitten mää sinkoan ihan toiseen asiaan; Nurmijärven sisustuskirppistapahtumassa oli justiinsa niin ihanaa, kun mää odotin olevan.  oli aivan niin sydämmellinen ja ystävällinen kun mää olin kuvitellutkin; toisissa ihmisissä on lämmin aura ja positiivinen energiakenttä.  Tuoreessa muistissa kun oli vielä "Emmää tarvi" ajatuksen petollisuus, niin hamstrasin sitten vähän extraa. Kun mää saan nämä kaikki ängettyä aloilleen, niin meillä on jäljellä vielä metreittäin tapettia. Kaikennäköisiä tuunauksia tursuaa jo mielessä. Mää yritän pitää poissa aatoksista "Yritys hyvä kymmenen, tulos heikko nolla" virkkeen. Puoliso vaan nauroi ja sanoi "Jaa" kun mää tuijottelin sitä hypnotisoivasti ja kyselin, että jokos iski halu ja kaipuu sommitella tilkkutapettia. Siis meni ja pilasi kärttämisen ilon. Mää taidan pyytää, että otetaan uusinta, kun mää olin varautunut manguntaoperaatioon. Hirvee määrä patoutunutta kitinää jää purkautumatta, Ja nythän se seinä täytyy tapiseerata, kun mää olen siitä jo postannut....  siltä varalta jos siipan suunnitelma oli vaan                                                               myönnellä ja odottaa, että mää unohdan koko mahti-idean.



                                                                                             Päivän saalis

Kolme pientä asiaa

Ensin ihan hirveesti Tervetuloa uusille lukijoille Puoliso kartoittaa jo maaperää ja kyselee, että jokos hän voi kohta lopettaa raskaan raatamisen ja ryhtyä kotivihtoriksi. Mää vahvasti epäilen, että 32 perässä saa olla pari, kolme nollaa ennen kun mainostuloja alkaa ropsahtamaan tilille. Toistaiseksi en maksa rahapalkkaa siipalle, joka stalkkaa kirjoitusvirheet ja esittää "Et voi tollasta julkasta"-kommentteja. Olen ihan aidosti häkeltynyt tästäkin kävijämäärästä; ja ihan hirveen ylpee. Kohta mää luulen olevani jotenkin sosiaalinen.  No leikki sikseen; ihanaa kun täällä käy lukijoita, vaikka mää olenkin                                                                       kääntänyt "olen vaan ihan oma itseni" vaihteen päälle.

Me saadaan kohta uudet seinänaapurit ja siippa säikyttelee minua (hyväuskoista raukkaparkaa) sillä, että koska mää olen toistuvasti postannut rumasti naapureista, niin nyt mulla on huono naapurifengshui.  Sitten puoliso luettelee kaikkia kauhuvisioita tulevista asukeista. Mää rikon nyt tämän kirouksen sekä pahan karman ja julkituon, että mää pidän kovasti yläkerran naapurista. Mää pidän niin kovasti meidän yläkerran naapurista, että poloisen viedessä roskapussia normaalin sipsipussiin työnnettyjen roskien sijasta, mää syöksyin kohteen kimppuun ja aloin tivata "Miksi sää veit roskapussin?" Me ollaan asuttu tässä talossa yli 10 vuotta ja kyseinen henkilö on vienyt roskapussin yhden kerran. Mää pelästyin ihan hirveesti sen naapurin nostavan kytkintä Se oli vaan kuulemma siivonnut. Se on siitä asti katsonut mua jotenkin oudosti. Mää mikään kyttääjä ole; kunhan satuin vaan sopivalla hetkellä vilkaisemaan ikkunasta ulos. Mää olisin saanut paniikkikohtauksen jos se olisi siirtänyt kirjansa toiseen osoitteeseen. Apua, en kai mää vaan ole mikään naapurikiusaaja. En kuitenkaan käy kysäisemässä, koska herra S tuntuu muutenkin aristavan meikäläistä. Riittääköhän tämä; ei mää vielä varmuudeksi teen selkoa aidan toisella puolella asustavista naapureista. Mää pidän niistäkin kovasti. Ne ei koskaan nosta meidän puoleisia verhojaan ja meillä saa koikkaloida ihan rauhassa. Perustelluin syin epäillyt vaihtoehdot käytökseen;  Niillä on vaan niin paljon                      enemmän ikkunoita kuin meitillä, ettei ne jaksa joka akkunaa avata. Ne pelkää meiltä näkyvän jotain outoa.
                                                                         (Ei  siis mitenkään mahdollista...)                                                 

Sitten asiaan numero kolme. Mää olen ystävällisesti kasvattanut poskeeni viinirypäleen kokosen näppylän, jotta tunnistaminen huomenna  olisi helppo nakkimakkara siltä varalta, että joku haluaa identifioida meikäläisen. Selän kanssa on vielä neuvottelut kesken lähdöstä, mutta huomenna päivä uusi. Takasin finniin; lasten suusta kuulee totuuden. "Onko se oikeesti finni" ja sitten "tähän semmosta räkätysnautua V-V kaksinkerroin."  Se luuli sitä mustelmaksi. Mää sitten valistin jälkikasvuani ja kerroin, että vaikka mää olen nuorekas ja menevä reilun kuukauden vielä 39-vuotias neitokainen, ei tässä iässä enää ole hassun hauskaa vetäistä nuuskatykillä mustelmaa poskeen. Pikku kultani sanoja lainatakseni  "Toisessa poskessa mustelman ympyröimänä                                                              v*tunmoinen paise".  Että siinä lisätunniste huomiselle...

Nurmijärvi here i come

Monena vuotena on Nurmijärvellä ollut  Ja ensi sunnuntaina sinne pääsee taas tavarataivaaseen. (Tähän väliin kaikki mahdolliset aaah-adjektiivit.) Paikalla on myös ihana . Mää olen saanut luvan käydä                                                                                           nykäisemässä hihasta ja heippaamassa.

Olivia-lehti toistuvasti opettaa meikäläiselle uudissanoja ja olen noukkinut sieltä mukaan sanasäilytykseen termin Ammattikehtaaja = Ihminen, joka menee aina ensimmäisenä tanssilattialle ja ottaa kakusta ensimmäisen palan. Mää olen epäammattikehtaaja; täällä blogistaniassa ei taida välittyä se Kiki, josta vieraamassa seurassa kuoriutuu tuppisuu. Ja jos ihan pakottava tarve on päästää tarinointia ulos, niin se tarina  tulee piipittämällä. Mää päästelen samankaltaista soundia kuin uhkarohkeat heliunmpallon imppaajat. Täällä ollaan siis treenattu sanomaan möreällä rintaäänellä "Mää olen Kiki's home." Jos suuntasi on Nurmijärvi kiskaise rohkeasti meikäläistä hihansuusta. Kikin tunnisteet; mää olen pitkä, paksu, keski-ikäinen ja äänen olen lainannut  Saukilta Pikkuoravilta. Niin juu ja sitten on tämä uusi taipumus ottaa ritolat ja jättää puoliso lunastamaan löytöjä; täytyy muistaa täyttää siipan massipussi. Toivottavasti mää onnistun paikallistamaan Romulyylin ilman yhtään virhe-esittelyä. Tunnerepertuaariin harvakseltaan livahtaa joukkoon häpeä, mutta jos
                            mää nykäsen väärästä nutun reunasta, niin sitten mää tavallisuudesta poiketen kyllä aion hävetä.

Tämä seuraava asia ei liity tähän mitenkään, mutta änkeän sen nyt mukaan, kun jäi viime postauksella uupumaan. V-V:llä oli ennen teiniksi muuttumista "avaruushuone".  Siihenhän ei tietysti sopinut ne tyhmät paneelikatot, joita ohikulkevat stalkkerit saa "ihailla" meitin akkunoista. Ainaniinjärkeväänpuolisoon ei tehonnut edes alahuulen väpätys, kun mää vonkasin sutimaan kattoa hopeamaalilla. Mää fiksuna tyttönä keksin, että kaupasta mukaan parit Eskimon foliot ja siippa ammuskeli niittipyssyllä muutaman rullan kattoon kiinni ja kaikki oli tyytyväisiä. Mää sinne sommittelin pimeessä hohtavia tähtiäkin ja tein massapalloista planeettoja roikkumaan jättimäisen joulukoristeen meteoriitin ympärille.  Yhtenä päivänä V-V ilmoitti, ettei se halua foliota muuta kuin lihapiirakan ympärille grillikioskilla;                                   haikeus rinnassa raivasin rakkaudella rakennetun avaruusteeman pois ja tilalle tuli teiniä.

 Muutaman kuukauden kuluttua jäähyväisistä me tuijotettiin siipan kanssa dokumenttiä töllöstä missä näytettiin taloja, mitkä narkomaanivuokralaiset oli pilanneet. Ne oli vuorattu kastelulaitteilla ja folioilla pilven kasvattelemista varten. Mää olin ihan varma, että naapurusto arvelee meidän olevan pössyttelijöitä. Puolisokin pitkään pelotteli, että kohta meillä on ratsia. Mää varmuudeksi heitin pois akvaarionlämmityslampun, mikä oli kotiutunut meille kirppikseltä rompelaatikossa. Ettei ne pollarit vaan otaksu, että se on joku viherlamppu väärään tarkotukseen. Siihen, että mies säikytteli sillä, että tarkastuksen kohteeksi altistuu myös "Exit only" mää en keksinyt mitään pakotietä. Meille kun olisi eksynyt joku Suomen Gallupin mielipidetutkija, niin olisin vetäissyt oven säppiin ja huudellut                                                                              paiskatessani " Mulla ei ooo pyllyä"....

En suosittele lyhytpinnaisille ihmisille foliokattoa; ne niitit ei irtaannu kuin yksi kerrallaan pinseteillä. Jos joku pitkällä vaijerilla varustettu henkilö haluaa tulla meitille nyppimistalkoisiin niin Tervetuloa! Meidän katosta niitä vielä muutama pilkistelee; niihin kyllä ajan kanssa on                                                             silmä sopeutunut;  eli mää olen lopettanut ylöspäin katsomisen.

Stalkkasin omia ikkunoita

Ensin toivotan ihan hirveesti tervetuloa uudelle lukijalle

Mää sain haasteen, siitäkin huolimatta, että aikaisemmassa postauksessa riehaannuin esittelemään myös naapurin köökkiä. Uusi haaste pitää sisällään tirkistelyä ohikulkijan näkökulmasta. Siis mikä ihana haaste! Minähän luontaisesti uteliaana yksilönä rakastan tirkistelyä. Mää hiippailin ja pyörein pihamaalla ja nappailin kuvia. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi; toinen sisäpuolelle jäänyt suuntasi ikkunaan kansainvälisen käsimerkin ja toinen heilutteli akkunassa Mobilisti-lehteä. Olisi kuulemma sujahtanut hyvin blogiin kuvatekstillä; "Minäkin asun täällä." Mää olin varautunut retkelle kännykän kera ja kun mää sitten raivona soitin, että nyt loppuu huumorintaju (koska mää näytin ihan mustasukkaiselta ex-tyttöystävältä, joka stalkkaa ex-miehensä uutta perhettä) niin puoliso vastasi puhelimeen ja kysyi "Mikä tavara on vinossa?" Ne oli V-V:n kanssa lyöneet vetoa kauanko menee ennen "Siirrätkö ylimmäisen hyllyn neljänneksi alinta cd-levyä kolme milliä Mormooneille* päin" puhelua.

*Tämä ei ollut mikään rasistinen kannanotto; meitin naapurissa on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko ja se on käytössä niin piiitkä sana, että me kutsutaan niitä vaan tuttavallisesti Mormooneiksi. Me ei muita naapureita lajitella uskomattomuuden tai uskomisen mukaan. Me minä käytetään käytän vaan ärsyttää/ ei ärsytä lajittelua.

Mää haluaisin tirkistellä teille kaikille, joten ottakaa kaikki halukkaat haaste vastaan, mutta laitan tämän eteenpäin seuraaville viidelle: 

Mää terrorisoin jälkikasvuani vaatimalla nostamaan rullaverhoa; tämä on siis sellainen stailattu kuva. 

Tässä normitilanne; 24 h verhot alhaalla. Mää uutterasti käyn kyllä vetäisemässä uutimen ylös, kun V-V on koulussa. Mää paremmin erotan jätteet, ennenkuin meitin lattialla kasvaa joku lahottajasieni. 

Meillähän asuu perhe, jonka sisustajalla näkyy olevan himo valkoisiin lamppuihin.

Tästä kuvaamisesta oli se hyöty, että silmäni tavoitti meitin köökin kaapin päällä hengailevan lauman muumioituneita ilmanraikastimia. Joo, ja mää sanon, että teinin huoneen lattialla on biovaarallisia aineita.

Mää panin merkille myös, että V-V:n huone poissulkien meillä on joka ikkunassa samikset sivuverhot. 

V-V sai aikoinaan alakouluikäisenä ensimmäisen kamerakännykkänsä ja meni sitten uudelle kaverilleen vierailulle. Rakas lapseni, tuntien äitinsä taipumuksen luontaiseen uteliaisuuteen, teki ratkaisun ottaa vähän elävää kuvaa. (Mää en missään tapauksessa ollut sellaiseen rohkaissut. Ja  olen sen vastaisuuden varalle kieltänyt.) V-V tuli ylpeänä saaliinsa kanssa kotiin ja esitteli kuvallisen tuotoksensa. Lapsonen videossaan ensin kohteliaasti tiedustelee kaverin äidiltä "Saanko mää kuvata teillä?" Mää röyhistin rintaani ja funteerasin, että kyllä olen hyvin kasvattanut pikku kullanmuruni. Tiedustelee kuvauslupaa ja kaikki. Sitten sieltä videossa kuului olohuoneen verhojen kuvaamisen lomassa "Mun äiti kuitenkin hirveesti utelee, että mimmosta täällä oli?" Mää en vieläkään, vuosien jälkeen, kehtaa katsoa sitä kaverin äitiä silmiin...

Ei mennyt ihan niinkuin Pinterestissä

V-V halusi taannoin yllättäen kokkailla tyttöystävänsä kanssa kiisseliä. Hölmistyin ,mutta annoin nuorison kokastaa. Mää jouduin melkein sulkemaan leipäläpeni teipillä, etten mää puuttunut tilanteen kulkuun.  Mää olen naistenlehdistä lukaissut Vihtoreista, joiden "Ädin pariloimat lihapullat on paljon parempia kuin vaimon lihapullat."  Keittelin kiisseliä itsekkin ja oli hyvä, että en ohjeistanut...  Mää voin ylpeenä julistaa, että mää olen kasvattanut pikku kultani niin, että "Mirkun kiisseli oli ihan eri makusta ja paljon parempaa" Siis määhän olen opettanut lapsukaiseni kunnioittamaan parisuhdettaan. Vika ei ainakaan siinä kiisselissä luonnollisestikaan ollut; vaikka siellä oli mausteena muutama purkki pilttiä. (Ja vaikka se Mirkun soppa oli paksumpaa ja plaa plaa jotain....)

Mää salasyötin pesueelleni vaavin ruokaa, koska näin Pinterestissä lumiukkelin, minkä aprikoin luonnistuvan itseltäni, vaikka kämmenen keskeltä löytyy meikäläiseltä myös kyynärpää. Vähän mää siinä suoristin mutkia ja jätin silinterihatut toiseen kertaan. Tilalle mää asettelin parittoman sukan. Parittomalla tarkoitan sukkaa, jonka kaverin koti oli pyykkikopan alakerroksessa. Perheen miesväen kotiutuessa toinen esitti kyssärin "Miks meillä on lasipurkissa sukka?" ja toinen "Miks v*tussa meillä on purkissa sukka?" Ei tarvitse varmaan eritellä kumpi oli kumman kysymys....  

Mää olen todella yllättynyt, että kumpikin perheen uroksista kiinnitti huomiota tähän sisustukselliseen ratkaisuun.

TaDaa; ensi kertaa mää maalasin jotain, josta ei manausten saattelemana tarvinnut repiä sanomalehteä irti. Mää pistin alle tyhjät tuikun pesät. Täytyy varoa, ettei kihahda pissa päähän.... Mää voi alkaa luulottelemaan itselleni, että mää olen joku askartelija.

Älkää kiltit pudottako mua pilvilinnoista ja sanoko, että se näyttää ihan kolmevuotiaan päiväkotiaskartelulta. (Mää olen kyllä lukenut, että paskapalautteet on suositun blogin merkki.) Mää ihan itse ompelin sille kaulahuivinkin; ihan hirvee homma. Tai kutomista se vissiin oli, kun mulla oli semmoset hammastikun kokoset puikot. Ja sain aikaan oudon napinreiän, minkä tuo nappi armollisesti peittää. Tulee näistä ainakin tolkuttoman hyvää kaakaota, jos ei muuta.

Mää olen korkannut jo joululehdet ja joulusuklaat.... nythän on jo lokakuu.

Mää valittelin siipalle, että mua oksettaa ihan hirveesti. Sitten mää makasin kylkiasennossa ja vikisin.

Puoliso lohdutteli, että "Voi, voi, mitä sää rassu olet syönyt?"  Olin mää siinä alkupalaksi muutaman jouluisen namipalan arvostelumielessä testaillut, mutta sitten siirryin juomapuoleen. Mää puolisolle vastailin, että syönyt en ole, mutta join puolen litraa vaahtokarkkipiparminttukarkkikaakaota, missä oli kymmenen senttinen kermakiehkura koristeena.

                                  Minähän en ymmärrä mikä siinä vastauksessa puolison mielestä niin hirveän hauskaa oli....