En saanut sitä millään väännettyä julkaisukelpoiseen muotoon.

Olen aina pitänyt mökkeilemistä asiana, jota kaipaan elämääni yhtä innokkaasti kuin osennustautia. Sitten sitä löytää itsensä tilanteesta, jossa aamusella vetäisee keittiön ikkunasta rullaverhon ylös ja pohdiskelee seuraako performanssia hässitäkeillä  #kello #kymmenen #kännit  #virttyneet #alushousut #kaljamaha #vilahtaako #jarruraita vai suuntaisiko sittenkin sinne mökille? Jotenkin kummasti sitä pääsee unohtumaan kaikki vuosien varrella suusta livahtaneet puheet hikirauhasista ja huulista.

Tänä suvena yritin edelleen sinnikkäästi pitää samaa tiukkaa linjaa, ettei mun suonissa virtaa pisaraakaan retkeilijää, mutta puolustukseni alkoi pahasti murenemaan. Siippa hämmästeli töistä kotosalle tullessaan missäs mun muijani on? Vahvasti epäillen vääräksi suunnaksi hän suuntasi sitten kuitenkin möksälle ja löysi läppärin ylle muodostuneen kaalikääryleen. Pyöräytteli siitä auki ensin päiväpeiton, torkkuhuovan ja viimeisenä paljasti esille toppatakissa kyyhöttävän eksyksissä olleen vaimonsa. Vaikka kohmeisilta, kylmästä sinertäviltä huulilta irtosi selitys "Ei mulla täällä ole ollut yhtään kylmä." on aika ponnetonta piipittää vastaan, ettenkö tässä merkkipaalulla ikää 41 -vuotta, olisi löytänyt vuosikymmeniä piilossa pysytellyttä sisäistä erä-Jormaani.

8 minuuttia autossa, jos puoliso ajaa. 12 minuuttia jos ratissa on meitsi, jonka vauhdikkuus ei nouse yli seitsemänkympin kuin moottoritiellä ja maisema näyttää tältä:

Ei kun mullahan oli se positiivinen mökkeilyteema, vaihdetaanpas rakeet räpsäisyyn, johon ei liity Esteri ja hänen peffastaan lähetetty lumisade. Maisema näyttää tältä:

Tässä otos johon liittyy meikäläisten peffat: Siinä me romanttisesti miehen kanssa ihaillaan iltaruskoa ja meidän ongenpäät on kohdanneet toisensa. Me ei puolison kanssa olla kohdattu toisiamme, koska laiturissa on joku mystinen vika ja jos meitsin laajakulmaperberi on samalla puolella laituria miehen perberin kanssa seurauksena on se, että vähintäänkin toisen meistä kengät kastuu.

Vuosien vastaavänkäämisestä huolimatta möksäilyssä on kyllä aikuisten oikeasti hyviäkin puolia:

Kesän ruokahuolto on roikkunut pääsääntöisesti mieheni vahvojen ja lihaksikkaiden hartioiden varassa;  En osaa käyttää kaasugrilliä, en muurikkaa ja savustusuunin ensimmäisen kerran tavatessani tiedustelin minkälainen ihminen varastaa toisen kiukaasta kivet kun eihän ne edes ole kalliita?

Siis ihan kiukaalta näyttää.

Kokkailuvapaani johtuu kyllä vähän myös meidän miesväen epäluulosta mun makupalojani kohtaan. Tarjoilin Liiterin Espanjan viikon antimia ja kuvailin pekoniin käärittyä taatelia "Se on sellainen makkara" - ilmaisulla.




Kun viettää suvensa ympäröitynä kaikilla mahdollisilla puun sävyillä tekokoivusta tekomahonkiin kotosalla painajaisia aiheuttavat puolipaneelit on vaan puolikkaat paneelit, oksanreiät oikeastaan aika kivoja ja se loppuseinä on sentään tapetilla.

Pistetään nyt niitä huonojakin puolia esille, minkäs sitä ihminen narisemista rakastavalle perusluonteelleen mahtaa:

V-V tipahti alle kouluikäisenä laiturilta ja me onnettomat tunarivanhemmat oltiin parin metrin päässä. En tajua miten se tapahtui; ensin muksu vaan heitteli kiviä veteen ja sitten molskis. Sen sijaan, että olisin poiminut kuviokelluvan jälkikasvuni ylös vedestä, vetäisin itseni pommina lapsiraukan viereen aiheuttaen korkean hyökyaallon. Sitä vaan jalat toimi nopeampaa kuin järki ajatteli. Järki olisi sanonut sillä lapsiraukalla olevan enemmän uintitaitoja kuin meikäläisellä. Mies sitten pelasti aallokosta muksun ja sai minutkin lenkkareista, sadasta kilosta ja purjeeksi muodostuneista tuulipuvun housuista huolimatta hilattua kuiville. Tapahtumista jäi vieläkin vanhemmuutta kalvava häpeän tunne, kuka sitä nyt antaa mukulansa tipahtaa veden varaan? Tapahtumista jäi myös tieto, ettei musta ole edes omalle jälkikasvulle mitään apua järvihädässä.

Tykkään mökillä (Apua, apua apua!!! Pääsikö mun näppäimiltä justiinsa tykkään mökillä?) istuskella verannalla läppärin kanssa ja seurata miehen puuhastelua. Koska olen taipuvainen olemaan sekä curling-vanhempi että curling-vaimo niin olen kieltänyt puolisoa uimasta alueella, jota en näe irrottamatta käsiäni rakkaasta tietsikasta. (Vaikka kokemus on opettanut ettei minusta mitään apua olisi, jos vaikka jättihauki nappaa miestäni tiedätte kyllä mistä roikkuvasta ruumiinosasta ja alkaa vetää ulapalle.) Se mulle sopiva alue oli kroolausta metri vasemmalle ja sitten metri oikealle ja taas vasemmalle, joten siippa kyllästyi mun karjuntaani "Onko sulla lupa mennä sinne?" ja kantoi pöydälle kiikarit saadakseen lisätilaa polskimiselle. Kun sekään ei mulle riittänyt mies pisti rantapusikkoa matalaksi ja nyt mulla on esteetön näkyvyys huudella ohjeita, esimerkiksi "Uit vaan rannan suuntaisesti!"  Mutta se huono puoli; sitä saa viikkotolkulla kuunnella vitsiä siitä, miten eräs nainen kyllästyttyään bongailemaan rannalle kysyi puolisoltaan:
"Mistä tämä kiikari sammutetaan?"

Ennen

Jälkeen

Toistaiseksi  en ole löytänyt puutarhan hoitamisen mieltä rauhoittavaa vaikutusta niin huoltovapaa piha, jonne jänisten takia on turha istutella mitään on todella mieleinen. Toiveitahan tietysti on, että se viherpeukalokin musta vielä löytyisi, kun se erä-Jormakin pulpahti pintaan. 

Kyllä tuo mun mies oikeasti tarvitsee tälläisen alati valppaana kyttäävän vaimon. Kun vähän kääntää päätään niin hänhän yrittää salakuljettaa ohitseni surffilautaa. Huutelin sitten perään tietääkö puoliso sen Kymmenen tikkua laudalla - biisin? Uhkailin sairaalan päivystyksessä hoilottelevani korkealla ja kimakalla äänelläni laulua Kymmenen tikkiä laudasta - muodossa.

Luin Kaksplus-lehdestä artikkelia perheestä, jotka matkailivat ympäristöä kunnioittaen ja tekivät reissussa lapselle vaipan rahkasammaleesta. Taivas varjelkoon sinä päivänä, kun mun erä-Jormailuni johtaa siihen pisteeseen, että löydän itseni mättäältä käärimässä jäkälästä TenaLadyä.

Tähän loppuun olin ajatellut kuvaa möksälle johdattavasta tienviitasta ja omasta mielestäni oikein mainiosta vitsistä, miten sillä järvessä uimaria vaanivalla jättiläishauella olisi suuret killuttimet mistä vetää siippaa aavan meren tuolle puolen, koska kyltti opastaa mökkitielle siirtymään vain osan miespuoleisista, mutta ainaniinjärkevänpuolison sensuuriseulan viisari värähti reilusti punaisen puolelle.  Jätän nyt sitten pelkästään lukijoiden mielikuvituksen varaan, minkälaisen varustuksen kera meillä täällä mökkeillään...

Mies tuuppasi sisään ja kosteana on pysynyt.

Kun oltiin aikoinaan puolison kanssa seurusteltu melkein kokonaiset kaksi viikkoa niin pakkailin kotosalla viimeisiä tavaroita ennen siirtymistä samaan talouteen yhteisen katon alle. Keittiön pöytä oli vielä paikallaan ja äitienpäivänä siihen ilmestyi juomalasiin tuupattu törkyruma ja törkyhintainen rehupuska. Olin raivoissani rahan haaskaamisesta, mutta hillitsin suuret tunteeni purkautumasta ja käytin siveästi sanoja "Jos et toisi mulle toista kertaa kukkia", kun sitä yhteistä taivalta oli vasta kymmenisen päivää takanapäin. Nykyään noita yhteisiä kilometrejä on sen verran kuljettu, ettei siveydestä ole enää tietoakaan ja vihtoisin puolisoa ympäri korvia kirkumisen säestyksellä kimpulla, jonka saamiseksi olisi pitänyt luopua kaksikymppisestä.

Äitienpäivälahjukset ovat sitten olleet tauolla reilun vuosikymmenen ja mies päätti antaa sitten oikein kunnolla, kun kerran uskaltautui antamaan. Köökin pöytä oli vaihtunut lattiaksi ja horsmanipun sijaan siellä odotti 25 kiloa vastausta kysymyksiin, jotka oli kevään mittaan esitetty useamman kerran: "Onko meillä sementtiä? Onko meillä betonia? Onko se sama asia? Miksei meillä ole?"

Ensimmäisen satsin riittoisaa lahjaani käytin sementtikenkiin. Voitelin ruokaöljyllä lasten koon saappaat ja mies tuuppasi sisään Liiterin jogurttipurkit. Niistä purkeista muodostui varteen minikokoinen istustustila. Reunaan vielä vetelin degoupage-lakalla kiinni pitsiä, joka vastoin mun odotuksia on selvinnyt sateista ja helteistä. Suhtauduin epäilevästi myös pieneen multatilaan, mutta  lobeliat ovat sinnitelleet jogurttipurkin tekemästä suhtkoht pienestä istutusreiästä ja mun tarjoamasta hoidosta huolimatta. Luulisin pikkuripsauksen multaa riittäneen sen takia, että sementti imee itseensä kosteutta.

Ja sitten ihan toiseen asiaan:

Edellisessä postauksessa oli Mitä meiltä pihasta löytyy - teema ja kovasti tärkeä asia jäi esittelemättä; Kurt Linström. (Jäi siellä toinenkin asia esittelemättä; Olin napannut paskanaapureista salakuvan ja pyysin lapsukaista  fotoshoppaamaan siihen kuvaan kasvojen peitoksi kakkapökäleen. Teini tuumaili, että joku v*tun raja täytyy meitsinkin lapsellisuudella olla ja se raja tuli kuulemma vastaan justiinsa siinä kakkakikkareen kohdalla. Mulla olisi ollut siihen kuvatekstikin valmiiksi mietittynä "Meistä on ihan ok ympäripäissämme tyrkyttää kotosalle palaavalle naapurimme alaikäiselle lapselle olutta. Ja on ihan ok mennä seuraavana aamuna mandoliinikrapulassa kysymään siltä alaikäiseltä lapselta, että mistä ihmeestä se sun isä edellisenä iltana oikein suuttui?) Mutta takaisin Kurttiin:

Ihana puolisoni opetti ensin oravan aterioimaan kädestä ja lähti sitten töihin ja jätti mut pedon armoille. Kyllä mää sitten rakastan puolisoani. Yllä tilannekuvaa miten oravainen pahaa aavistamatta tuli uudelleen etsimään sitä hyvää ravintolaa mistä niitä pähkinöitä sai ja me säikähdettiin kumpikin. Me säikähdettiin tosi paljon.

Kun oltiin vähän aikaa tutustuttu ja totuteltu toisiimme ja koeteltu rajojamme niin löydettiin etäisyys, joka ei saa aikaiseksi meissä kummassakaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Istuskellaan kumpikin omalla puolellamme pöytää ja välillä totean: "Syö vaan." ja "Älä sää tee äkkiliikkeitä niin määkään en tee."  "30 senttiä, muista 30 senttiä." Se on se mitta, joka on meille sopiva matka, ettei me kumpikin jatketa vauhdikkaasti eri suuntiin.

Tuunasin ihan vahingossa Kurtille virikelelun; Ulko-oven suussa meillä on pöytä, jolle on ollut hyvä tyhjentää taskuista ylimääräiset kun maapähkinä ei oikein toimi semmoisena pesupähkinänä. Pöydän rakoseen vieri muutama herkku eikä niitä sitten saanut sieltä irti.  Ei ollut saanut meitin anarkisti-Kurttikaan vaan hän oli sitten järsinyt pöydän pois siitä ympäriltä. 

Löysin kirpparilta pienen penkin. Mulle tuli visio miten Kurt istuu mini-Emmanuelle tuolissaan ja näyttää söpöltä ja syö nätisti purtavaansa. Olisin napannut kuvan ja sitten olisin tuumaillut siihen kuvan kylkeen jonkun tyhmän puujalkavitsin ja lähettänyt sen seiskapäivää lehteen lukijoiden kuva palstalle ja mun pankkitilille olisi rapsahtanut 15 euroa, jolla olisi saanut monta pussia lisää pähkinöitä. Olisin voinut sitten mennä Tokmannille taas kailottamaan mielipiteeni, kun myyjä tarjoaa chilipähkinöitä, että syötänkö chilipähkinöitä oravalle? Että ostanko sille myös olutta? PMS. Olin syyntakeettomassa tilassa.

Näin se visio sitten käytännössä toimi:

Hän yritti sinnikkäästi takaapäin päästä pesälle.

Ja päätti lähteä kun ei mitään herunut.

Kurt päätti kuitenkin jäädä ilmaisemaan mielipiteensä ja meni istumalakkoon.

Ja sitten meitin anarkisti viskasi koko mini-Emmanuellen kumoon.

Ja tässä tyytyväinen virne: Kurt versus tuoli, Kurt tyrmää kolmannessa erässä.




Telkkarista tuli pitkään mainos, jossa orava naksuttaa ja näyttää pelottavilla jättikynsillään miten nyt on tuplabonusta tarjolla. Olen siitä asti jankuttanut pihan oraville "Tuplabonus, näytä tuplabonus" ilman toivottua tulosta.  Paitsi, että pitkän altistumisen jälkeen kaikki kulmakunnan oravaiset ja viereisessä talossa asuvat koirat epäilevät  nimensä olevan Tuplabonus.

Koska tuo meidän lemmikki on semmoinen anarkisti niin tuplabonuksen sijaan hän on oppinut näyttämään kansainvälistä pimpsalooraa kuvastavaa elettä.





Mitä pihasta löytyy - aasinsillalla saan tähän vielä tuupattua ylpeydenaiheeni:

Maalailin alkusuvesta istutustikkuja ja kovasti yllättäen sain kaksin kappalein hyviä ideoita. Ensimmäinen idea oli laittaa ne tikut kuivumaan törrölleen siten, ettei niistä tarvinnut rapsuttaa irti kiinni liimaantunutta pöydän suojana ollutta mainoslehtistä. Hyvä minä!

Ja siitä se toinen hyvä ajatus sitten lähti; Ei enää pelkoa, että meidän pyykkipojilla kiinnitetään "vahingossa" narulle muita kuin meidän omia vaatetuksia. On tämä kyllä vähän tekopyhää ihmiseltä, joka syö imurin pussista löytyneen kuukausia vanhan tomun sisään muumioituneen kääreettömän karkin, mutta en halua kenenkään oman perheen ulkopuolisen kalsareiden liehuvan tuulessa samalla pyykkipojalla mihin litistän omat pussilakanan kokoiset teepaitani hulmuamaan.

Olen ajatellut seuraavaksi tuunailla pyykkipoikiin viestiketjun; "Hei sinä paskanaapuri, joka olet kaksi vuotta lainannut meidän ruohonleikkuria. Se syö bensaa ja välillä se voisit olla sinä joka ajelee huoltoasemalle kanisterin kanssa sitä ostamaan."  Jos iskee laiskuus niin ehkä mää kirjoitan sen sellaisen pussilakan kokoisen teepaitani selkään kangastusseilla.

Ne pyykkipojilla kiinni kulhon reunaan isketyt tikut muistutti mun mielestä kovasti Amerikan alkuperäiskansan päähinettä. No, minähän siinä sitten laulaa lurautin teemaan sopivasti "Kanootin kapean vesille työnsin" sen verran kovaa ja korkealta, että ensin teiniltä tuli v-alkuisen kirosanan sävyttämä käsky olla hiljaa ja sitten minulta sinkoutui kirosanan sävyttämä kiukkuinen käsky miehen suuntaan, että lopettaa nauramisen ja lopettaa sen äkkiä. Olin kuulemma hyvin keskittyneen oloisesti soudellut ja huopaillut kanoottiani sooloni edetessä. Meikäläisellä on sen verran rohjo selkä, että tottahan toki sitä venhettä sitten piti myös soutaa kun olin sen kerran jo vesille tuupannut. Eihän siinä vesille laskun eteen tehdyssä työssä muuten mitään järkeä olisi ollut. Sihisin asiaa ymmärtämättömälle puolisolle hampaiden välistä, että muistaa siinä nauramisen ohessa hyvin hyvin tarkkaan sen kohdan siitä laulusta, missä "Muistoissa melojan säilyy se ain."